Viimeinen yö Floresissa. Aamulla puoli kuuden aikaan Andi ryntää huoneeseemme herättämään Tabean. Porukan vuokraama kuski on ilmoittanut ettei voikaan lähteä mutta on järjestänyt heille paikat paikallisbussista, ainoa ongelma on että bussi lähtee NYT. Unenpöpperöinen Tabea pakkasi viimeiset tavaransa ja pikaisten hyvästien jälkeen tyttö oli ulkona ovesta. Alexyn kanssa jatkoimme torkkumista pari tuntia kukkojen huutaessa ikkunan takana. Indonesialaisilta kukoilta on mennyt ohi muistio jossa kukot laulavat aamutuimaan, nämä kiekuvat ympäri vuorokauden ihan millon lystäävät. Ei kukko käskien laula, eikä muuten hiljene.
Heti herättyäni kipaisin satamaan ostamaan laivalippua. Kyseinen risteilijä kulkee vain kahden viikon välein ja tahdoin varmistaa että olen sen yhdeksältä lähtiessä kyydissä, Alexyllä ja espanjalaisilla oli jo liput hankittuna. Toimistossa ei kuitenkaan ollut yhtään kielitaitoista työntekijää enkä saanut itseäni ymmärretyksi. Poika luukun takana sai lopulta viitottua että palaan takaisin kahdeksan jälkeen. Palasin hotellille syömään aamiaista Alexyn kanssa joka oli jo ostanut eväitä matkaa varten meille molemmille. Laivalipun hintaan kuuluu lounas, illallinen ja aamiainen mutta koskaan ei voi olla varma.
Puoli yhdeksältä treffasimme Mireian ja Juanin satamassa ja sain hankittua matkalippuni toimistosta. Hintaa lipulla on 190 000 IDR eli noin 15€ ja halvin tapa matkustaa Lombokiin. Laivamatka kestää 24 tuntia eikä halvimpaan lippuluokkaan kuulu hyttiä. Matka kuluisi siis kannella ja yleisissä tiloissa oleskellen. Sataman odotustila oli ääriään myöten täynnä paikallisia jotka tuijottivat meitä uteliaina. Ymmärsimme pian olevamme ainoat länsimaalaiset. Noin puoli yhdeltätoista laiva saapui satamaan ja ihmismassa alkoi pakkautua laiturin porteille, niin myös mekin rinkkoinemme. Paahtavan auringon alla hikisessä tungoksessa ahtauduimme huterille portaille joita pitkin ihmiset kapusivat kaaoksessa ylös kannelle. Indonesialaiset, kuten monet muut aasialaiset, eivät usko jonottamiseen.
Laivaan päästyämme aloimme metsästää paikkaa jossa viettäisimme seuraavan vuorokauden. Sisätilat ovat käytännössä pelkkiä makuusaleja ja saapuessamme jo täpötäynnä ihmisiä. Juan kuvaili näkyä uutiskuvien Sarajevon kenttäsairaalaksi. Kohteliaisuussyistä en ottanut tiloista valokuvia, jokainen käyttäkööt mielikuvitustaan. Päädyimme laivan sivulla kulkevalle kapealle kannelle jossa ihmiset jo leiriytyivät kapsäkkeineen lattialle levitetyille kartongeille ja pressuille. Löysimme sopivan välin johon mahduimme kaikki neljä istumaan riviin rinkkojemme kanssa ja aloimme tutustua naapureihimme. Vieressä makoileva muslimimies tarjosi mausteisia paksuja savukkeita ja kertoi olevansa kokki ja matkalla sukulaisten luota takaisin kotiin Balille. Jokainen läsnäolija tervehti meitä kohteliaasti ja huomasimme pienen matkan päässä usean ottavan salaa kuvia. Pistin merkille että istuvien ihmisten ohi kulkiessaan moni laskee kumartuen avoimen kämmenensä pohkeen korkeudelle ja ohittaa kädellä tietä luotsaten. Kysyin asiasta kokkimieheltä joka kertoi tämän olevan kohtelias ja kunnioittava ele.
Puoli tuntia laivan liikkeelle lähdettyä mies valkoisessa univormussa käveli luoksemme ja pyysi hymyillen mukaansa. Hieman ihmetellen jätimme rinkkamme käytävänaapureidemme hoteisiin ja seurasimme virallisen oloista miestä laivan etuosaan yläkannelle. Mies ohjasi meidät "crew only" portin läpi komentosillan viereiselle navigointikannelle ja pyysi istumaan alas penkille ja nauttimaan olostamme. Herra kertoi olevansa laivan perämies ja että voimme viettää loppumatkan tasanteella. Kiittelimme häkeltyneenä ja pojat hakivat rinkkamme noin kymmenen neliön privaattiparvekkeellemme.
"Makuuhuone"
Tällainen erityiskohtelu sai meidät potemaan huonoa omatuntoa, olemmehan maksaneet täsmälleen saman summan kuin muutkin matkustajat joille sama summa on huomattavasti suurempi määrä kuin meille. Olisi kuitenkin ollut todella epäkohteliasta kieltäytyä, miehistölle on todennäköisesti hieno juttu että heidän kyytinsä kelpaa myös länsimaalaisille ja halusivat tarjota parasta palvelua. Lisäksi pohdimme miehistön ehkä ajatelleen etteivät hölmöt länsimaalaiset pärjäisi kansan parissa. Päätimme siis olla kiitollisia omasta rauhasta ja huomattavasti siistimmästä lattiasta. Nuoret miehistön jäsenet tulivat silloin tällöin kannelle juttelemaan, olivat selkeästi innoissaan saadessaan harjoitella englantiaan. Illan mittaan useampia paikallisia nuoria ilmestyi portin taakse ja muutama uskaltautui sisälle saakka pyytämään yhteiskuvaa ja niinkutsuttuja selfieitä.
Piti sitä itsekin pyytää pojat kanssani kuvaan
Ruoka haetaan laivan alakannelta jossa matkalippua vastaan saa styroksilaatikossa aterian joka sisältää nokareen riisiä ja vaihtelevia lisukkeita. Lounaaksi seurana oli pala kalaa, illallisella kanaa. Kanan selkäranganpätkää kädessäni pyöritellessä olin onnellinen mukanamme tuomistamme eväistä.
Laivan saapuessa satamaan tulee navigointivälineille tarvetta. Miehistö pyysi tällöin kohteliaasti siirtyä syrjään. Viimeinen pysähdyksemme oli kahdeksan aikaan jonka jälkeen saisimme olla kannella rauhassa aamuun asti. Mireia ja Juan päättivät etsiä yöksi makuusaleista sängyn, Alexya ja itseäni ei klaustrofobinen alakerta houkuttanut ja päätimme yöpyä kannella. Molempia miellytti ajatus raikkaasta meri-ilmasta ja oma rauha. Pukeuduimme lämpimimpiin vaatteisiimme ja asettelimme rinkkamme nurkkaan niskatueksi. Pian valot laivassa himmensivät ja ihmiset alkoivat asettua yöpuulle kuka minnekin.
Asettautuessani hyvään asentoon näin silmänurkassani vilauksen. Olimme Alexyn kanssa unohtaneet ottaa huomioon torakat. Pariisilaispojan kanssa istuimme jonkin aikaa penkillä valtavien ötököiden kanssa lattian jakamiseen henkisesti valmistautuen ja jutustelimme matkustamisesta ja vanhenemisesta. Alexy on itseäni pari vuotta vanhempi ja olemme molemmat viettäneet muutamia pidempiä reissuja ulkomailla. Jaoimme molemmat tunteen että tämänkertaisen matkan jälkeen reissaaminen saa hetkeksi jäädä. Ikä on tuonut mukanaan tietynlaisen mukavuudenhalun ja tarpeen juurtua. Alexy asuu nykyään Lyonissa jonka kokee asuttavammaksi kuin kiireisen Pariisin. Keskustelimme asuntolainoista ja työasioista ja naureskelimme tämänhetkisen olotilamme absurdiutta tuulisen laivan kannella keskellä Indonesian saaristoa. Rohkeutta kerättyämme asetuimme lattialle torakoiden kipitellessä hämärässä ja toivotimme hyvät yöt. Pitkästä päivästä ja aamuöisestä herätyksestä uupuneella nukahdin lähes samantien. Heräsin yön aikana muutaman tunnin välein vaihtamaan asentoa kovalla kannella tai havahtuen viileän merituulen puhaltaessa napakasti.
Laivan oli määrä saapua Lembarin satamaan Lombokiin puoliltapäivin, aamupäivä kului indonesialaispoikien kanssa seurustellen ja aamuauringon lämmöstä nauttien. Miehistö heltyi pojille ja antoi heidän viettää kanssamme aikaa VIP-alueellamme. Poikien kanssa soittelimme vuorotellen ukuleleani, poikien toivekappaleita olivat Roxeten hitit ja Cranberriesin Zombie. Repertuaarini venyi vain Alphavillen forever youngiin joka kuitenkin herätti paikallisten kesken suuren suosion. Indonesialaisten länsimainen musiikkimaku nostattaa välillä hymyn huulille, useimmiten kuulemani kappale takseissa ja ravintoloissa on ollut Westlifen My Love. Ikätoverini voivat nyt avata Spotifyn ja käydä tarkistamassa kuinka moni muistaa tämän vuosituhannen alun helmen. Itselläni kyseinen balladi on soinut päässä jo monta viikkoa.
Alexy ja pojat
Laiva saapui lopulta satamaan ja oli hyvästien aika. Kiitimme miehistön jäseniä kädestä pitäen ja toivotimme pojille turvallista matkantekoa. Rinkat selässämme sukelsimme ihmismassaan ja taistelimme tiemme laiturille ja myyjämeren läpi parkkipaikalle jossa tingimme parhaan hinnan taksilla Kuta Lombokiin. Auton päästyä maantielle oli matkaseurueeni jo poissa pelistä ja suljin itsekin silmäni auton stereoiden pauhatessa pauhatessa taustalla: "where the fields are green, I'll see you once again, my love..."
Loppuun kuvakaappauksia poikien instagram-tileiltä :)
