Suurimmalta hiekkasaarelta päästyämme ajoimme hieman sisämaahan Maryboroughiin, yhteen Australian vanhimmista kaupungeista. Kaupunki on ensinäkemältä näivettynyt ja surullinen. Pientä vanhaa kaunista keskustaa lukuunottamatta Maryborough on yhtä kuin ränsistyneet talot, romupihat, pikaruokalat, työttömät, narkomaanit ja lukuisat motellit Motellien määrä on silmiinpistävää, jokainen mainostaa kylteissään viikko- ja kuukausivuorkaa vakiasukkaille. Saamme illalla paikallisessa kuppilassa istuessamme kuulla suurimman osan motellien asukkaista olevan toimeentulotuella eläviä paikallisia joille motelli tulee halvemmaksi kuin vuokra-asunnot. Myös eklektinen karavaaniparkimme on täynnä vakituisia asukkaita jotka majailevat tukien päälle nostetuista matkailuvaunuissaan. Ihmiset karavaaniparkissa ovat todella mukavia ja tulevat kaikki tervehtimään muukalaisia, myös paikallisessa pubissa kaikkia kiinnostaa jännittävät ulkomaalaiset. Naureskelemmekin Miken kanssa kaupungin "Wicker Man" tunnelmaa. Paikka on kuin suoraan kauhuelokuvasta jossa pikkukylän asukkaita yhdistää hirvittävä salaisuus.
Seuraavana päivänä pakkasimme automme ja kävimme kävelyllä idyllisessä keskustassa. Kaupungintalon turisti-infossa selviää Maryboroughin olevan Maija Poppasen kirjoittajan P.L. Traversin synnyinkaupunki. Kadunkulmasta löytyikin Poppas-patsas ja kivijalkaputiikkien näyteikkunat ovat täynnä kirjasarja- ja elokuva-aiheista krääsää. Arvatkaa soiko kaikki kyseisen elokuvan kappaleet loppuviikon päässä.
Kaupungintalo
Patsaan takana kahvila nimeltään Spoon full of sugar cafe
Maryboroughista Bundabergin läpi takaisin rannikolle Agnes Waterin rantakylään. Agnes Water on kuin kaikki muutkin itärannikon rantakaupungit: leirintäalue/karavaanipuisto, loma-asuntoja, yksi pääkatu jolla surffikoulu, seikkailuretkitoimisto, supermarket, apteekki, fish'n'chips-rafla ja rantakrääsä/bikinikauppa. Leiriydyimme karavaaniparkkiin joka sijaitsee aivan rannassa. Paikka oli tähän mennessä ehdoton suosikki, siisti ulkokeittiö, oma uimaranta ja kahvila. Suurin osa asukkaista eläkeläisiä valtavine matkailuautoineen. Saavuimme sen verran myöhään että päätimme viipyä kaksi yötä.
Illalla ystäväni Loreto jonka tapasin Melbournessa soitti ja kyseli kuulumisia. Tyttö on edelleen töissä farmilla Perthin läheisyydessä mutta lähdössä viikon päästä jatkamaan matkaansa. Lore kertoi aikovansa mennä Balille vajaaksi kuukaudeksi, lennot länsirannikolta ovat satasen luokkaa. Kerroin olevani jo valmis palaamaan kotiin mutta pohtivani vielä lentoreittiä, Balilta voisin tosin jatkaa matkaani Aasian halki Suomeen. Hetken ajatuksella leikittyämme päätimme matkata Balille yhdessä toukokuun puoleenväliin mennessä. Loreton farmilla ei ole puhelinkuuluvuutta joten sovimme tämän soittavan viikon sisään ja puhuvamme asiasta lisää. Sillä välin yritän löytää tieni Darwiniin länsirannikolle.
Fish'n'chips, terveellinen illallinen
Marketin ilmoitustaululta bongattua
Näkymä aamulla teltasta.
Seuraavana päivänä ajoimme naapurikylään nimeltä 1770, seventeenseventy. Kylä on saanut nimensä perustamisvuodestaan, James Cook tänne silloin purjehti. Kylä on käytännössä pieni niemenkärki jonne johtaa yksi tie. 1770 on matkailijoiden suosima kohde josta voi tehdä lukuisia päiväretkiä lähisaarille ja koralliriutalle. Mike oli suunnitellut kajakkiretkeä iltapäivälle, mutta sääennusteen sademyrskymahdollisuuden vuoksi tämä oli peruttu. Itse olin ajatellut mennä surffaamaan seuraavana aamuna ennen lähtöä, Agnes Water kun on yksi halvimmista paikoista vuokrata surffilauta, 17$ kolmelta tunnilta. Kävimme niemenkärjessä näköalapaikalla ja paikallisten vinkistä poikkesimme polulta pienelle kiipeilyekskursiolle varsinaiseen kärkeen.
Agnes Wateriin palatessamme päätimme käydä ennen sateen alkamista katsastamassa kävelyreitin josta olimme kuulleet karavaanarinaapureiltamme.
Paperbark forest walk on vajaan 500 metrin mittainen kävely rämemetsässä lankkuja ja astinkiviä pitkin. Tunnelma oli kuin satumetsässä hyppiessämme pyöreältä betoniporsaalta toiselle, välillä kahlaten veden peittämiä lankkupolkuja. Takaisin leirintäalueelle päästyämme ensimmäiset sadepisarat alkoivat jo tipahdella.
Aamu alkoi harmaana ja sateisena joten surffaus jäi väliin. En ole koko reissun aikana päässyt laineille lautailemaan, toivottavasti mahdollisuus vielä koittaa.
Pakattuamme märät kamppeemme autoon kohtasimme ensimmäisen teknisen ongelmamme. Auto ei starttaa. Ei pihaustakaan. Onneksi leirintäalueet ovat täynnä joutilaita eläkeläisherroja, hetkessä puoli tusinaa kerääntyi auton ympärille arvuuttelemaan missä vika piilee. Ohikulkevatkin herrasmiehet jakoivat tietouttaan, pisti oikein hymyilyttämään auton ympärillä hääräävien miesten silmistä loistava pikkupojan ilo. Vartin pätemisen jälkeen herrat tulivat yhteisymmärrykseen: sytytintulpat ovat kostuneet. Hetken työnneltyämme raskasta Petoamme edestakaisin pihatiellä, eräs herra haki autonsa ja hinasi Petomme käyntiin. Kiitimme vanhoja herroja ja matka jatkui.
Yksi suihkuttelee kosteudenpoistajaa muiden nyökytellessä hyväksyvästi vieressä :)
Airlie Beachille saavuttua Mike tiputti hostellille ja toivotimme toisillemme hyvää jatkoa. Skotlantilaisesta eroon pääseminen tuntui huojentavalta. Vaikka tulimme näennäisesti toimeen ja matkanteko yhdessä oli käytännöllistä, emme suuremmin nauttineet toistemme seurasta. Yhteiselomme koostui jatkuvista väärinymmärryksistä ja kommunikaation puutteesta joka johti molempien ärtymykseen. Hiljaisessa yhteisymmärryksessä majoitumme Airliessa eri hostelleihin. Mike aikoo tehdä Airliesta veneretken Whitsundays saarille ja itse jään järjestämään itseni Darwiniin ja odottamaan Loreton puhelua. Pieni koti-ikävä alkaa nostaa päätään miettiessäni mahdollista kotiinpaluuta kesäkuussa. Vielä on kuitenki seikkailuja edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti