Airlie Beach, ma 4.5.
Aamulla respassa kahvia juodessani saan Beniltä viestin, kyyti on minun mikäli olen Townsvillessä iltapäivällä. Juttelen mukavan hostellinomistajan Peterin kanssa joka antaa vinkkejä Balille ja varoittelee nousemasta epämääräisten miesten kyytiin. Peterillä on ennakkoluuloja maanmiehiään kohtaan, muiden reppureissaajien kyydit ovat luotettavimpia. Kerron luottavani intuitiooni ja kieltäytyväni kyllä kyydistä mikäli tyyppi ei tunnu luotettavalta. Peterin kanssa sovimme vaihtavamme numeroita ja laittavani viestiä mikäli koen itseni uhatuksi. Kello tulee jo kymmentä eikä Ryania ja ystäväänsä kuulu ja alan hermostua sillä matka Townsvilleen on yli kolme tuntia.
Puolen tunnin kuluttua pojat vihdoin poimivat kyytiinsä upouudella avolavallaan ja lähdemme ajamaan Townsvilleen. Pojat ovat huoliteltuja tatuoituja 25 vuotiaita ja erittäin hauskaa matkaseuraa. Molemmat työskentelevät Darwinissa maahanmuuttajakeskuksessa. Heitä kiinnostaa kovasti reissuni ja kertovat omista reppureissuistaan Euroopassa. Kohteliaasti pojat käyttävät puhutellessaan jatkuvasti termiä "miss", joka hieman hymyilyttää. "Good morning miss!" "We'll get you to Townsville on time miss, don't you worry"."We're gonna get some coffee miss, can I get you anything miss?" Pelaamme koko matkan Ryanin puhelimella tietovisaa ja ennen kun huomaankaan on kello puoli kaksi ja olemme perillä. Pojat jättävät huoltoasemalle ja varmistelevat pärjäänkö varmasti, kehottavat soittamaan jos tarvetta on. Kiitän kyydistä ja tarjoan bensarahaa, pojat kieltäytyvät kohteliaasti ja toivottavat turvallista matkaa. "Safe travels", termi jota aina käytetään reissaajien kesken hyvästejä jättäessä.
Huolimatta vain muutaman sadan kilometrin välimatkasta, ilmasto Townsvillessä on huomattavasti trooppisempi kuin Airliessa. Ilma on tunkkaisen kostea ja lämpötila reippaasti kolmenkympin paremmalla puolella. Istun rinkallani katoksen alla ja odottelen jännityksellä Beniä joka sanoo olevansa paikalla puolen tunnin sisään. Lopulta tummansininen neliveto kaartaa pihaan, kuskinaan keski-ikäisen näköinen isokokoinen harmaahiuksinen aboriginaali. Muutaman sekunnin ehdin käydä läpi mielessäni kaikkia mahdollisia tekosyitä kyydin skippaamiseen kunnes herra nousee autosta ja tulee tervehtimään. Miehellä on ystävälliset silmät ja hieman ujosteleva olemus, tätä jännittää mahdollisesti jopa enemmän kuin itseäni. Miehen esitellessä itsensä tajuan tämän puhuvan puhtaalla brittiaksentilla ja huomaan Manchester Unitedin pelipaidan. Saan Benistä hyvän ensivaikutelman ja lastaan tavarani autoon.
Alkumatka sujuu melko hiljaisesti molempien yrittäessä ylläpitää pientä keskustelun tynkää. Ben on alunperin kotoisin Brisbanen lähistöltä, mutta adoptoitu päivän ikäisenä brittiperheeseen ja on kasvanut Etelä-Walesissa ja Manchesterissa. Aikuisena Ben on muuttanut adoptioperheensä kanssa takaisin Australiaan Perthiin, mutta matkustellut paljon Euroopassa. Darwinissa Ben on asunut muutaman vuoden ja työskentelee sairaanhoitajana Aboriginaali-terveyskeskuksessa päihde- ja sosiaalityössä. Mies on nuoremman oloinen kuin ensin oletin, neljänkympin tietämillä. Lyhyiden keskustelujen välissä kuuntelemme musiikkia ja tuijotamme tietä joka jatkuu jatkumistaan. Siellä täällä tien varsilla näkyy rekkojen uhriksi joutumia eläintenraatoja. Matkalla pysähdymme syömään kiinalaista Benin kertoessa alkuperäiskansojen uskomuksista ja miten hän kokee eri alueilla ajamisen erilaisena, joillain alueilla kuten Alice Springseillä henget ovat vihamielisiä kun taas tällä tiellä hän tuntee esivanhempien suojeluksen.
Ajamme ensimmäisenä päivänä kuusi tuntia Richmondiin jonne saavumme auringon jo laskettua. Ben on jo matkalla soittanut paikalliselle leirintäalueelle ja kysynyt voimmeko saapua tunti sulkemisajan jälkeen, omistaja kehottaa tulemaan toimiston kautta saapuessamme. Perillä kukaan ei avaa ovea Benin pimpottaessa ovikelloa vaikka sisällä on valot ja televisio päällä. Hetken seisoskeltuamme auton vieressä päätämme lähteä kävelemään alueelle katsomaan olisiko omistaja tekemässä iltakierrosta. Samantien kuulemme tylyn huudon perässämme: "minne te luulette olevanne menossa?!". Vanhempi mies seisoo ison koiran kanssa verannalla ja kyselee myöhäisen saapumisen syytä ja montako meitä on, kertoo heti perään että tietää teidänlaisten pimeällä saapuvien salakuljettavan sisään enemmän ihmisiä kuin kertovat. Häkeltyneinä kerromme meitä olevan vain kaksi johon mies tokaisee että hän kyllä heittää meidät ulos jos löytää muita, ei epäselvyyttä siitä. Miehen vaimo tulee pihalle ja pahoittelevan hymyn saattelemana hoitaa maksun ja sisäänkirjauksemme. Ajamme automme meille osoitettuun paikkaan ja käännämme takapenkit niin että saan etupenkin makuuasentoon. Ben nukkuu auton vieressä sleeping swagissa, mystisessä makuupussin ja kotelon välimuodossa. Siirrymme samantien yöpuulle sillä aikomuksena on lähteä ajamaan heti auringon noustessa. Leirintäalueen omistaja kävelee koiransa kanssa alueen reunaan tähyillen hetken suuntaamme ja palaa mökkinsä. En kehtaa kysyä Beniltä luuleeko hän miehen kohtelun johtuneen etnisestä ulkonäöstään. Pujahdan etupenkille makuupussissani ja löydän kohtuullisen sikiöasennon tukien jalkani kojelautaan. Melko epämukavasta asennosta huolimatta nukahdan samantien.
Herään aamulla Benin avatessa takaluukun. Kömmin ulos hämärään kylmään aamuun. Ben kertoo naureskellen kenguruiden tömistelleen yöllä ylitseen. Tämä kuitenkin lohdutti miestä sillä kenguruiden läsnäolo yleensä tarkoittaa ettei alueilla ole käärmeitä. Ben pelkää käärmeitä koko sielunsa voimin. Leirintäalueen kuuma suihku tekee hyvää kylmyyden ja autossa nukkumisen kangistamille lihaksille. Suihkun ikkunasta näen kuinka aurinko nousee puiden takaa. Autolle päästyäni se jo lämmittää täydellä teholla. Lähtöä tehdessämme auto ei kuitenkaan käynnisty. Sisämaassa ajaessa radiopuhelin on ehdottoman tarpeellinen sillä puhelimilla ei ole kylien välissä kuuluvuutta ja välimatkat ovat valtavia, ilmeisesti tämän virta on jäänyt yöksi päälle ja joudumme pyytämään naapurikaravaanaria lainaamaan virtaa akustaan, kannan ilmeisesti mukanani pahaa autokarmaa :)
Päästyämme liikkeelle ajamme jo hieman vapautuneemmin jutustellen. Ennen kuuluvuuden katoamista laitan viestin Airlien hostellinomistajalle ja kerron kaiken olevan kunnossa, tämä kiittää ilmoituksesta. Safe travels!
Kuumuus kasvaa auringon kivutessa yhä korkeammalle taivaalla. Myöskään Benin autossa ei ole ilmastointia joten ajamme ikkunat raollaan ilmavirran humistessa auton kiitäessä luotisuoralla tiellä sataakolmeakymppiä. Maisema edessä alkaa muuttua hiljalleen kuivemmaksi ja vähäpuiseksi laakeudeksi. Maaperän väri vaihtuu hiljalleen keltaisesta polttavan punaiseksi. Tien varret ovat täynnä kuolleita kenguruita, rekat ajavat näillä teillä öisin ja nopeudet ovat suuria. Ben kertoo ettei ole vielä ikinä eläimeen törmännyt ja pohtii miten kamalaa olisi pienen Ruu-paran päälle ajaa. Käärmeet hän litistäisi autollaan huoletta. Pysähdymme välillä tankkaamaan ja jaloittelemaan. Sovimme että osallistun kustannuksiin maksamalla puolitoista tankillista, tästä tulee yhteensä noin 175$. Pidämme samanlaisesta musiikista, auton stereoissa pauhaa Daft Punk, Red Hot Chili Peppers, Alt-J ja Florence and the Machine. Loppupäivästä selviää että olemme molemmat Robbie Williams -faneja. Ben on käynyt muutamilla keikoilla ja jopa päässyt 2000-luvun alussa Robbien tapaamaan muutamissa bileissä!
Australian takamaiden autius vetää hetkittäin hiljaiseksi. Maisema on jylhä ja vaikuttava.
Ajamme toisena päivänä runsaan kymmenen tuntia, pysähtyen välillä syömään ja jaloittelemaan. Päivän mittaan jutellessa ja Benin kertoessa elämästään palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja alan ymmärtää Benin vanhempien olevan varakkaammasta päästä. Mies on käynyt fiiniä sisäoppilaitosta ja matkustanut lapsena vaikka minne. Benin jutellessa äitinsä kanssa puhelimessa ymmärrän isän olevan Ranskan kodissa tämän kuun. Viimeisenä naulana arkkuun kun saavumme illalla karavaaniparkkiin Barkly Homesteadiin. Puhelinkuuluvuuden palattua Benin puhelimeen kilahtaa viesti: äiti on siirtänyt pojan tilille rahaa jotta voimme yöpyä mökissä ja illallistaa paikan ravintolassa. Äiti ei halua pojan nukkuvan ulkona käärmeiden syötävänä. Olimme aiemmin ottaneet selvää hinnoista ja torpanneet idean mökistä huomattavan liian kalliina. Hieman nikotellen otan vastaan ilmaisen majoituksen ja herkullisen, lähes Australian kansallisruuan chicken parman, parmajuustolla ja kinkulla täytetyn leivitetyn broilerinfileen. Vaadin saada tarjota oluet jotka nautimme mökkimme terassilla papukaijojen huutaessa pimeydessä.
Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme ajamaan jo aamun sarastaessa, tarkoitus oli saapua illalla Darwiniin. Kolmannen päivän soundtrackina toimi koko Robbien tuotanto, jonka ehtii kolmessatoista tunnissa kahlata huoletta läpi. Kurkku suorana mukana laulaessa matka kului rattoisasti. Tunnin kuluvat ja maisema pysyy tasaisen tyhjänä muutamaa kengurua ja Dingoa lukuunottamatta. Lämpötila ulkona nousee päivän mittaan lähemmäs neljääkymppiä vaikka toukokuu lasketaan jo talvikuukaudeksi. Katselen ympärilläni levittyvää Australian autiomaata ja vieressäni Rock DJ:tä kailottavaa matkakumppaniani ja väkisinkin naurattaa tilanteen absurdius. Airliessa kyytiä tuskastellessani en ihan tätä odottanut.
Iltapäivällä pysähdymme tienvarsikylään syömään edellisenä päivänä ostamiamme eväitä. Sopivaa puistopöytää etsiessämme Ben toteaa toisen puolen puistoa olevan parempi sillä siellä on vähemmän paikallisia. "Paikallisilla" Ben tarkoittaa aboriginaaleja jotka vetelehtivät pitkin poikia parkkipaikkoja ja nurmikoita. Aboriginaalit ovat Australiassa lähes poikkeuksetta toisen luokan kansalaisia ja surullisen usein täysin päihteiden uhreja. Keskellä päivää näkee puiden alla istuskelevia kodittoman näköisiä miehiä ja naisia ryyppäämässä halpaa viiniä pussista. Matkaa jatkaessamme ajamme ränsistyneiden talorivien ohi joiden pihat ovat täynnä roskia ja rikkinäisiä huonekaluja. Ben kertoo niiden olevan valtion asuntoja jotka paikalliset tuhoavat elämäntyylillään hökkelikyliksi. Benillä on muutama tutkinto taskussaan mutta tahtoi lukea itsensä sairaanhoitajaksi työskennelläkseen kansansa hyvinvoinnin edistämiseksi. Ben kokee heimonsa kulttuurin itselleen tärkeäksi ja on surullinen nähdessään miten synkän historian traumat periytyvät sukupolvelta toiselle.
Kasvillisuus ympärillämme alkaa vehreytyä ajaessamme kohti pohjoista ja tropiikkia. Kymmenen tunnin hikisen ajomatkan jälkeen Ben päättää pysähtyä Matarankan kuumille lähteille virkistäytymään. Paikka on eläkeläisturistien suosiossa ja pulahdamme joessa pulppuavaan lämpimään altaaseen parinkymmenen vanhuksen kanssa. Lasken keski-ikää huomattavasti ja veden mineraalien rypyttäessä sormemme ja varpaamme naureskelemme sopeutuvamme hiljalleen ympäristöömme. Auringon hiljalleen laskiessa jatkamme matkaamme kohti muutaman tunnin päässä häämöttävää Darwinia.
Ajamme illan hämärtyessä tiheiden puiden reunustamaa tietä. Robbien tyttärelleen kirjoittaman Go Gently kappaleen soidessa Ben kertoo tarinoita omista lapsistaan; kolmevuotiaasta tyttärestään ja viisivuotiaasta pojastaan. Ben on matkan aikana soittanut joka ilta hyvänyön toivotukset lapsilleen jotka odottavat kotona isän paluuta. Ilman täyttää vieno savun haju ja pian tiellä leijailee selvä savuverho. Kysyn asiasta Beniltä joka kertoo metsänhoitajien suorittavan ns. hallittuja puskapaloja. Pian pimeää tienreunaa valaisevat lukuisat pienet liekit ja kytevät hiillokset. Tämä kaunis näkyy saa aikaan aavemaisen mutta eteerisen tunnelman. Silmäluomia alkaa jo painaa mutta sinnittelee hereillä Benin seurana. 
Saavumme Darwiniin yhdentoista aikaan illalla ja Ben ajaa etukäteen varaamani hostellille. Kiitämme toisiamme matkaseurasta ja toivotamme hyvää jatkoa. Ben käskee soittamaan jos tarvitsen apua Darwinissa ollessani. Nallekarhumainen ystäväni halaa hyvästiksi ja jatkaa matkaansa perheensä luo.
Tässä sitä nyt ollaan, keskiviikko 6.5. Itärannikolta länsirannikolle kolmessa päivässä. Runsas 2500 kilometriä, matka Helsingistä Roomaan. Yön kosteassa kuumuudessa kannan rinkkani ilmastoituun hostellihuoneeseeni ja nukahdan tuulettimen hiljaiseen huminaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti