sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Pääsiäinen Christchurchissa

Saavuin pitkäperjantain iltana Christchurchiin, eteläsaaren suurimpaan kaupunkiin. Kaupunkia ravisutti 2011 valtava maanjäristys jonka tuhot ovat edelleen nähtävissä. Suurin osa keskustasta on suljettu mellakka-aidoilla, ns. Red Zone on kuin aavekaupunki raunioineen. Moni menetti kotinsa ja elantonsa järistyksessä, kaupungin väkiluku onkin supistunut muutamassa vuodessa.

Christchurch sopii hyvin pääsiäisen teemaan. Kuolleelta vaikuttava kaupunki itää hitaasti uutta versoa. Ylösnousemuksen ihme. Jokaisessa kadunkulmassa on rakennustyömaa. Suljetun keskustan viereen on rakennettu konttiostoskeskus nimeltään RE:start. ihmisten arki jatkuu ja hiljalleen kaupunki elpyy ja toivottavasti saavuttaa aikaisemman loistonsa.

Lauantai-iltana päätin etsiä kirkon jossa vietettäisiin pääsiäisyön messu. Päädyin paikalliseen anglikaaniseen kirkkoon jonka osallistujakunta koostui enimmäkseen vanhemmista ihmisistä. Vigilia oli melko korkeakirkollinen mutta helposti seurattava, tunnelmallisimpia kirkonmenoja hetkeen. Messun jälkeen seurakunta vetäytyi sivurakennukseen pääsiäisaterialle. Olin ajatellut tässä vaiheessa livistää, mutta rouvat nappasivat hihasta ja veivät mukanaan. Päädyin juttelemaan jokaisen mummon ja papan kanssa ja syömään tuhat leivosta hyvän viinin kera. Illan päätteeksi sain vielä kyydin seurakunnan touhurouvalta suoraan hostellille. Kristittyjen yhteyttä parhaimmillaan :) Huomenna bussilla Kaikouraan ja tiistaina kohti Pictonia ja jonglöörihostellia!















lauantai 30. maaliskuuta 2013

Oamaru

Viivyttiin Janinan kanssa autovuokrausviikkomme viimeinen yö pienessä Oamarun kaupungissa. Aamulla kävimme kiertelemässä keskustan vanhalla alueella jossa hallitsee vahvasti steampunk-alakulttuuri (katso Wikipediasta)

Käytiin ihastelemassa taiteilijakollektiivin työpajaa jossa alan harrastajat väsäävät kaikennäköistä jännää vanhan näköistä tavaraa ja korua. Paikalla oli hirmu mukava pariskunta, herra painaa julisteita vanhalla painotekniikalla ja rouva tekee koruja. Pyysin saada ottaa kuvan taiteilijarouvasta joka tahtoi poseerata asianmukaisesti lentolasit otsallaan pyöränsä vieressä.

Nurkan takana oli Steampunk HQ, eräänlainen taide/kulttuuri/elämyskeskus. Paikan pihalla on valtavia installaatioita, kuten kuvassa esiintyvä veturi joka alkaa puksuttaa ja syöstä tulta kahdella dollarilla. Vasemmalla näkyvässä tynnyrissä pyörii samalla hinnalla myös psykedeelinen kaleidoskooppishow. Portin päällä roikkuva zeppeliini olisi myös tehnyt jonkinlaista liikettä/ääntä/valoja, jos olisi kultarahan laatikkoon sujauttanut. Sisällä olisi maksua vastaan saanut tehdä kierroksen. Paikalla oli vain kourallinen turisteja, sillä pitkäperjantain vuoksi useimmat paikat olivat kiinni. Höyryhirviöiden keskellä juoksenteli maailman symppiksin kymmenvuotias steampunkpoika 1800-luvun henkinen lakki päässään. Ihasteltiin yhdessä penkillä keikkuen aidan takana olevia höyrykoneita johon poika huudahti liioitellulla brittiaksentilla rintaansa röyhistellen "spectacular british imperium enginering! brilliant, dont you think ma'am?" Ei tähän voinut kuin todeta vakavana että "brilliant indeed!" Poika kumarsi poistuessaan ja juoksi kinuamaan isältään lisää dollareita.

Ennen lähtöä, Janinan skypettäessä poikaystävänsä kanssa infokeskuksessa, kävin osallistumassa pitkäperjantain Jumalanpalveluksessa paikallisessa kirkossa. Jokainen penkki oli täynnä ja jäin seisomaan takaseinälle. Seurakunnan mahtipontista virrenveisuuta ihastellessa mielessä pyöri kotiseurakunta ja ystävät, hieman koti-ikävä jo nosti päätään. Jo toinen pääsiäinen perätysten ulkomailla. Viime keväänä vietin pääsiäisyön messun Corralejossa, Kanariansaarilla. Ehkä ensi vuonna on armaan Olarin vuoro. Tänä vuonna paikkana on maanjäristyksen runtelema Christchurch.

Janina tiputti mut päätien varteen ja jatkoi matkaansa Queenstowniin palauttamaan auton ja lentääkseen parin päivän päästä kotiin. Itse liftasin muutamassa tunnissa Christchurchin lentokentälle ja sieltä keskustaan.















keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Invercargill-Curio Bay-Dunedin

Eläimellinen roadtrip-raportti, pitkä kuin nälkävuosi. Ajettiin perjantaina Janinan kanssa Queenstownista Invercargiliin ja majoituttiin perinteisen idylliseen huvilahostelliin. Kokonaisuuteen kuului tietysti pakollinen hostellikissa. Huonetoverinamme oli saksalaistyttö Katja joka liittyi matkaseurueeseemme.

Invercargilissa liikkuessa auto oli välttämätön, teollisuuskaupunki on levittäytynyt uskomattoman laajalle ja kaikkialle on pitkä matka. Ajeltiin kolmistaan ympäri aluetta ja tehtiin retki Bluffiin ja sen näköalakukkulalle, pieni teollinen kalastajakylä eteläsaaren etelänokassa. Pääkatu toi mieleen Kaurismäen Le Havren. Rannassa on mereen laskeva valtava ketjupatsas jota käytiin ihmettelemässä. Vieressä oli hieno täysautomaattinen robottivessa joka puhui kauniilla brittiaksentilla ja soitti hissimusaa asioitaessa.

Sunnuntaina ajettiin saaren kaakkoisnurkkaan, Catlinsin alueelle, Curio Bayhyn. Oltiin kuultu että siellä näkisi delfiinejä ja pingviinejä joten päätettiin yöpyä kaksi yötä. Saatuamme kamat purettua todella pieneen hostelliimme, ajoimme rantaan ihmettelemään. Eipä kulunut aikaakaan kun pienet delfiinit hyppelehtivät aalloissa. Kahlattiin vyötärösyvyyteen jäätävään veteen ja ihasteltiin ympärillä hyöriviä ja aaltojen sisällä surffaavia pyöriäisiä. Melko hieno kokemus, valitettavasti tästä ei kuvamateriaalia kertynyt. Sen sijaan kameraan tarttui kuva kuolleesta hylkeestä, vesieläin sekin.

Illalla päätettiin herätä aikaisin aamulla ja mennä ihastelemaan auringonlaskua pieneen lahdelmaan jossa pingviinit pitävät majaansa. Nukkumaan mennessä todettiin kuitenkin pieni epäkohta miniatyyrihostellissamme. Huoneen paperinohuiden seinien sisällä asuu hiiriyhdyskunta, joka alkoi touhuamaan ja kiljumaan silmittömästi samantien kun valot sammuivat. Ei muuten ole kovin miellyttävä tunne maata pimeässä kun korvanjuuressa joku nakertaa seinään reikää. Ainoa tapa pitää jyrsijät hiljaisena, oli nukkua koko yö valot päällä.

Muutaman tunnin yöunien jäljiltä ajoimme silmät ristissä pimeälle lahdelle ja odottelimme auringon nousua. Lahdelma on 170 miljoonaa vuotta sitten kivettynut metsä, täysin tunnistettavissa olevia puunrunkoja lojuu siellä täällä. Runkoa koskettaessa hämmentyu kun pehmeän kuoren sijasta käsi tuntee kylmän kiven. Tunnin odottelun jälkeen keltasilmäpingviinit alkoivat hitaasti venytellen ilmestyä koloistaan ja liittyivät auringonnousun ihasteluumme. Frakkieläinten löntysteltyä hitaasti mereen, ajoimme takaisin hostellille ja päätimme että toista yötä ei siellä vietetä. Lähdimme ajamaan maisemareittiä kohti Dunediniä ja nappasimmepa nuoren saksalaisen liftaajapojankin matkaan.

Matkalla pysähdyttiin useaan kertaan (yhden kerran tiellä poukkoilevan lampaan vuoksi) ja käytiin ihmettelemässä maisemia. Käveltiin eteläsaaren eteläisimpään kohtaan, sitä kauemmas ei kuivinjaloin kotoa enää pääse. Nähtiin Purakaunuin vesiputous ja saatiin eräällä rannalla lisäystä reissun eläinkomboon. Yhteensä seitsemän merileijonaa lekotteli rantahiekalla auringosta nauttien. Pieni merileijonanpentu oli meistä kovin kiinnostunut ja liittyi hetkeksi päiväkävelyllemme kunnes löysi vedestä jotain mielenkiintoisempaa.
Viimeisenä pysähdyksenä vanha majakka vaikuttavalla kallionkielekkeellä.

Seitsemän tunnin matkanteon jälkeen saavuimme vihdoin Duneniniin. Kaupungista löytyy jopa hieman vanhaa arkkitehtuuria, kuvissa vanha rautatieasema. Kävelin tänään kaupungilla yksinäni ja pysähdyin hetkeksi istumaan kauniiseen kivikirkkoon. Salissa sattui harjoittelemaan nuori urkuri ja sain mahtavan privaattikonsertin lasimaalauksia ihastellessa. Huomenna on torstai ja jatketaan matkaa ylös pohjoiseen. Perjantaina Janina kääntyy takaisin ja ajaa auton Queenstowniin, itse jatkan viikonlopuksi Christchurchiin.











































tiistai 26. maaliskuuta 2013

2/3 NZ

Yksitoista viikkoa takana, runsas viisi edessä. Noin kaksi kolmasosaa reissusta siis takana. Aika on kulunut nopeasti, toisaalta tuntuu että tällä matkalla on oltu jo ikuisuus.

Kaikki matkanteko sulautuu yhdeksi suureksi automatkojen, hostellien, bussimatkojen, leirintäalueiden ja matkakumppanien massaksi. Enää ei muista mistä on tulossa tai minne ollaan päätymässä, tärkeintä on matkalla olo. Jatkuvasta arjettomuudesta on tullut arkea.

Kaikki tapaamaani travellaajat ovat alkaneet näyttää valmiiksi tutuilta. Ehkä täällä tapaa niin monia ihmisiä että aivot alkavat tulkita jokaisen reppureissaajan jollain tapaa hengenheimolaisena. Tämä hämmentää siinä vaiheessa kun todella sattuu tapaamaan jonkun jonka on tavannut jossain aiemmassa kaupungissa.

Ollaan tällä hetkellä Dunedinissä, opiskelijakaupunki itärannikolla. Vuokrattiin saksalaistyttö Janinan kanssa auto Queenstownista ja ajettiin alas Invercargiliin. Sieltä napattiin matkaan toinen saksalainen, Katja, jonka kanssa ajettiin rannikkoa pitkin Curio Bayhyn ja sieltä tänne Dunediniin. Matkalla ollaan käyty maan eteläisimmässä kohdassa ja nähty merellisiä eläimiä. Näistä lisää tarinaa ja kuvamateriaalia tuonnempana.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Canyon Swing, Queenstown

Uusi Seelanti on tunnettu extremelajeistaan ja Queenstown ehdoton huimapäiden pääkaupunki. Queenstownissa kehitettiin esimerkiksi nykyaikainen benjiihyppy. Kaupungissa on lukemattomia firmoja jotka tarjoavat erilaisia tapoja pelotella itsensä hengiltä ja kaiken lisäksi maksaa siitä itsensä kipeäksi. Toisinsanoen: pakkohan tällä reissulla jotain extremeä on tehtävä!

Valitsimme Janinan kanssa Canyon Swingin, yhden maailman isoimmista keinuista:
109m korkeutta
60m vapaapudotusta
200m "leppoisaa" keinuntaa :)

Meidät ajettiin minibussilla valtavan kanjonin reunalle josta tuli vielä vaeltaa ylärinteellä sijaitsevalle hyppytornille. Täällä meille puettiin valjaat ja esiteltiin eri tapoja mennä alas. Tyylejä hyppyyn on lukemattomia ja niihin tarjotaan useita eri oheisvälineitä ja rekvisiittaa joiden kanssa hypätä; kajakkeja, sukset, nallekarhu, puutarhatuoli...
Firman nettisivuilta voi niitä päästä ihmettelemään:
http://www.canyonswing.co.nz/

Valjaita pukiessa bongasin seinältä punaisen ukulelen. Soitin oli paljon kokenut ja tarkoitettu rekvisiitaksi, mutta sain sen viritettyä lähes vireeseen. Hyppypojat ilmoittivat että uken saa mukaansa mikäli alas menee selkä edellä kaatuen. Tämä kuulosti kohtuulliselta vaatimukselta, naama edellä kivikkoa kohti kiitäminen ei ollut itselleni edes vaihtoehto. Tässä vaiheessa ei vielä kunnolla pelottanut, pieni jännityksenpoikanen kihisi kuitenkin vatsan pohjalla.

Hyppytasanteelle päästyä todellisuus iski. Korkealla ollaan ja alas pitäisi päästä. Hyppypojat olivat hauskoja veikkoja jotka viihdyttivät itseään perinteisellä "vilkaseppa reunan yli - ohops! just sain kiinni!" manööverillä. Siinä hetken höpöteltiin ja jammailtiin uken tahtiin. Toinen poika osasi suomalaisia kirosanoja ja niitä siinä kertailtiin. Sitten oli aika hypätä. Reunalla seisominen ja ajatus siitä että pitäisi antaa itsensä kaatua tietäen että seuraavaksi kiitää vapaapudotuksena kohti kanjonin pohjaa, tuntuu uskomattoman typerältä. Itsesuojeluvaisto potkii vastaan. Miksi elämäniloinen ihminen niin tekisi? MIKSI?

Pojat kehottivat jatkamaan ukella jammailua ja jatkamaan soittamista koko hypyn ajan. Tämä tuntui lohdulliselta ajatukselta: "ei tässä mitään kuolemanvaarassa olla, leppoisasti vuoristoilmassa ukea soittelen, korkeustilat vaan välillisesti vaihtelee". Reunalla seistessä tämä kuitenkin unohtui ja tyydyin jatkamaan suomalaisten kirosanojen kertailua.

Lopulta kasasin rohkeuteni ja vedin syvään henkeä. Itse kaatumishetkestä ei ole tarkkoja mielikuvia, paitsi että ennakko-odotuksistani poiketen kiljuin henkeni edestä. Ennen kuin huomasinkaan, kiidin kanjonin halki räkäisesti nauraen. Ukulele edelleen tiukasti kourassa, korkealla ilmassa killuen, rämpyttelin hajamielisen hermostuneesti satunnaisia sointuja hyppypoikien hilatessa itseäni takaisin ylös. Hyppytasanteelle takaisin päästyä fiilis on mahtava, kuolemanpelko on tiessään ja valtava endorfiiniryöppy täyttää pään selvitymisen riemusta.

Jälkikäteen saa itselleen lunastaa koko hommasta kuvatun videon ja kourallisen kuvia sekä paidan. En ollut hyppytasanteella tajunnut että aivan kaikki kuvattiin, ääniraidan kera. Nyt on siis videolla hermostuneen Maijun urpo höpöttely ja suomalaisten kirosanojen kertailu. Anteeksi äiti!

Queenstownissa on tullut hengailtua nyt muutaman päivän. Toinen saksalaistytöistä, Amanda, lentää sunnuntaina kotiin kun taas Janinalla on vielä runsas viikko. Janinan kanssa vuokrataan huomenna auto ja ajetaan alas etelään Invercargiliin ja sieltä Dunediniin. Dunedinistä Janina jatkaa takaisin Queenstowniin ja mä takas pohjoiseen. Tarkoituksena olis saapua Pictoniin tiistaina 2.4 ja viettää leppoisa synttäripäivä jonglöörihostellissa. Perjantaina 5.4. otan lautan Wellingtoniin jossa toivottavasti kreisibailausta suomityttöjen kanssa :)

PS. Alasti hyppääminen olisi ollut ilmaista, jätin tämän homman kuitenkin brittijätkälle













keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Milford Sound pictures

Kuvista on vaikeaa saada käsitystä kuinka korkeat vuonon reunat todella ovat. Pienenä osviittana kerrottakoon että korkeutta löytyy 1200 metristä 1500 asti. Huh!
Lisää voi käydä ihmettelemässä Wikipediassa: http://en.m.wikipedia.org/wiki/Milford_Sound