Rainbow Beach on pieni turistikylä jonka päätarkoitus on olla pysähdyspaikka mantereen ja Fraser Islandin välillä. Mikellä oli täällä varattuna laskuvarjohyppy, itse jäin nauttimaan lämmöstä rannalle. Rainbow beach on saanut nimensä värikkäästä hiekastaan, rannalla tätä ei oikeastaan huomaa mutta kauempana siintäviä kiellekkeitä raidoittavat eriväriset hiekkakerrokset. Parin tunnin kuluttua Mike palasi murtuneena miehenä. Rohkeus oli pettänyt yläilmoissa eikä hän ollut saanut itseään ulos ovesta. Loppupäivä kuluikin kiusallisessa hiljaisuudessa. Vietimme yön Inskip niemessä valmistautuen matkaamaan seuraavana päivänä Fraser islandille.
Rainbow beach
Fraser island on maailman suurin hiekkasaari, pinta-alaa 1840 neliökilometriä ja pituutta 122km. Saarella ei ole lainkaan peruskalliota tai pohjavettä, tästä huolimatta saarta asuttaa dyynien ja matalan pensaskasvillisuuden lisäksi ikivanha sademetsä ja sadevedestä koostuvia järviä. Liikkuminen saarella tapahtuu pääasiassa rantahiekalla ajaen, myös sisämaan pikkutiet ovat muhkuraisia hiekkateitä, ilman nelivetoa saarelle ei ole asiaa. Vaativasta ajosta johtuen suurin osa turisteista vierailee saarella ohjattujen retkien muodossa. Näiden retkien hinnat vaihtelevat 190$ päiväretkistä 400$ kahden yön retkiin. Meillä on onneksi retkeilyvälineemme ja luotettava nelivetomme Beast joten maksoimme 140$ autolautasta, 40$ ajoluvasta ja 20$ kahden yön telttapaikoista. Yhteensä 200$ eli satanen per naama.
Aamulla ajoimme niemenkärkeen Inskip Pointtiin josta autolautta kuljettaa puolen tunnin välein kymmenisen autoa parinsadan metrin päässä sijaitsevalle saarelle. Lauttamatka kestää vajaan vartin, ylätasanteelta ihastelin kirkkaassa vedessä kuhisevia valtavia kalaparvia ja näin kolme delfiiniä kaukaisuudessa. Perille saavuttuamme oli aika testata rannalla ajoa. Laskimme rengaspaineet yli puoleen, tyhjät renkaat saavat paremman otteen pehmeästä hiekasta. Mike hihkui kuin pikkupoika ylittäessämme pärskyen metsästä mereen valuvia puroja ja virtoja. Pojat on poikia. Pian oli aika kääntyä sisämaahan ja mutkittella kohti ensimmäisen yön leirintäaluettamme. Sademetsän hiekkatiet ovat kuin suoraan Jurasic parkista ja olo on kuin vuoristoradassa. Hetkittäin auto kallistuu niin että hirvittää ja takakontin sisältö kilisee ja kolisee auton pomppiessa alas muhkuraisia mäkiä.
Asetuttiin suoraan mereen johtavaan autojonoon ja ihmeteltiin mihin se lautta on tulossa kun ei laituria tai muitakaan rakennelmia näkynyt. Siihenhän se.
Taakse jää manner
Etuoikealla Fraser
Ekat ranta-ajot
Leirintäalueemme Central Station sijaitsee Kaurimetsän keskellä. Kauripuut ovat yleensä vain uudessa seelannissa tavattavia valtavia lehtipuita jotka uudsaraivaajat lähes kaatoivat sukupuuttoon. Nämä jättiläiset ovat satoja vuosia vanhoja ja nousevat Yli 50 metrin korkeuteen. Tapasimme naapuriteltassa asustavan iäkkään ranskalaisen herrasmiehen Danielin joka on liftaten liikenteessä. Daniel asuu Thaimaassa jossa pyörittää omaa matkaopastoimistoaan. Sesongin ulkopuolella mies matkustaa vuosittain ympäri maailmaa huhtikuusta kesäkuuhun ja heinäkuuksi Ranskaan tapaamaan ystäviään. Daniel on hauska mies ja istumme myöhäiseen iltaan miehen tarinoita ja briejuustoa nauttien.
Aamiainen Kaurimetsässä
Aamulla pakkasimme kamppeemme ja Danielin autoon ja hurautimme 9km päässä sijaitsevalle Lake MzKenzielle. Hurauttaa on ehkä väärä termi, sisämaan teitä kun ajetaan 20km tuntinopeudella madellen. Lake McKenzie on Fraserin suurin ja tunnetuin järvi ja koostuu täysin sadevedestä. Järven pohjalla maatuvat lehdet ja oksat kirkastavat veden kristallinkirkkaaksi ja tekevät siitä erityisen pehmeää. Vedellä on kuulemma nuorentava ja parantava vaikutus. Olimme kuulleet järvestä paljon mutta silti perille päästyämme meinasi leuka loksahtaa. Järvi on kuin laguuni paratiisissa ja vesi niin kirkasta että kymmenen metrin syvyyteen näkee näkee vaivatta. Vietimme aamupäivän uiskennellen ja rentoutuen. Paikalla oli lisäksemme vain parikymmentä muuta, turistiryhmän saapuvat järvelle vasta iltapäivällä. Ryhmät viettävät yhdessä paikassa vain puolisen tuntia ja pohdimmekin kuinka siunattua onkaan matkata itsenäisesti ja päättää itse aikatauluistaan.
Järveltä takaisin rantaan ja ajamaan saaren pohjoisosaan seuraavalle leirintäalueelle. Matkanteko saarella on hidasta, rannoilla ajo on vuorovesistä riippuvaista ja siksi päätimme viipyä vielä kolmannen yön jotta voimme ottaa rauhassa. Rannalla ajaminen on oma kokemuksensa. Valkoinen hiekka hohtaa auringossa, vasemmalla vaihteleva kasvillisuus kallioineen ja dyyneineen, oikealla rauhaton meri lyö valtavia aaltoja rantaan. Tiiviillä hiekalla nopeus saadaan lähes kahdeksaankymppiin. Saavuimme perille Dundubaran leirintäalueelle auringon laskiessa puoli kuuden aikaan. Päivät täällä ovat lyhyitä, suomen hitaasti mateleviin kesäpäiviin tottuneelle tuntuu että aika loppuu aina kesken. Leirintäalueet ovat aitojen ympäröimät ja sisälle ajetaan sähköportin kautta. Tämä johtuu Fraserilla majailevasta dingopopulaatiosta joka on Australian viimeisiä puhdasrotuisia dingoja. Saari on täynnä kylttejä joissa varoitetaan ruokkimasta tai lähestymästä dingoja ja pitämään lapset käden ulottuvilla, vuosien varrella dingot ovat tottuneet turisteihin ja alkaneet turhan rohkeiksi.
Bongattiin dingon jäljet hiekalla
Viimeiset auringonsäteet
Toisena aamuna lähdimme vuoroveden salliessa ajamaan kohti pohjoista ja Champagne pooleja. Nämä kivialtaat paljastuvat laskuveden aikaan ja mahdollistavat turvallisen uiskentelun ja pohjaeläimien ihmettelyn. Meressä ei ole mahdollista uida voimakkaiden virtauksen, tiikerihaiden ja suolaisen veden krokotiilien vuoksi.
Jep. Merikrokotiileja. Ihan vaan ettei Australia tuntuisi liian turvalliselta.
Laskuvesialtaat jäivät lopulta haaveeksi. Sinne päästääkseen oli ajettava pieni lenkki sisämaan kautta Indian Head kiellekkeen takaa. Hiekka oli Pedollemme kuitenkin liian pehmeää ja jäimme jatkuvasti jumiin. Ohi ajaneiden kalamiesten hinatessa meidät toistamiseen kovalle hiekalle, päätimme luovuttaa, parkkeerata automme kiellekkeen juurelle ja kivuta katsomaan maisemia huipulta. Mike oli epäonnistumisestaan ärtynyt, vastoinkäymiset kuitenkin kuuluvat matkantekoon eikä kaikkea voi aina nähdä. Maisemat kielekkeeltä olivat kauniit ja pääsimme ihastelemaan meressä pomppivia tonnikaloja.
Ajoimme rannalla makaavalle Maheno laivahylylle, liian kalliiksi tullut liikenteestä poistettu laiva on hylätty hajoamaan rantahiekkaan vuonna 1936 ja on nyt yksi saaren päänähtävyyksistä. Paikalla oli pari päivää aikaisemmin vietetty sotaveteraanien ANZAC-päivän (AustraliaNewZealandArmyCorpse) muistohetkeä jonka jäljiltä hylyssä oli kiinnitettynä unikkoja ja seppeleitä.
Takaisin leirintäalueelle ajaessamme bongasimme rannalla kävelevän Danielin ja nappasimme tämän kyytiin. Päätimme kolmistaan iltapäivällä kivuta leirintäalueemme vieressä sijaitsevalle saaren isoimmalla hiekkadyynille. Alueen opas varoitti reitin olevan raskas keskellä päivää ja kehoitti ottamaan paljon vettä mukaan. Kilometrin mittaista matkaa kartalla ihmetellessämme ryhmän miehet naureskelivat puolentoista tunnin reittiajalle, kyllähän tuon nyt puolessa kipaisee.
Eipä kipaise. Kasvillisuuden puuttuessa on dyyniä kavutessa mahdotonta hahmottaa välimatkoja ja korkeuseroja. Joka kerta luullessamme saapuvamme huipulle, häämötti reunan takana uusi harjanne. Fiksuna tyttönä olin kietonut turbaanin päähäni, auringon porottaessa täydellä voimalla yläpuolellamme oli pehmeässä hiekassa taivaltaessa olo kuin beduiinilla. Huipulle päästyä olo oli voitonriemuinen ja hikeä valuen makasimme pitkään hiekalla merta katsellen ja tuulenvireestä helpotusta hakien. Takaisin teltalla päästyä olimme täysin poikki ja vietimme loppupäivän varjossa istuskellen. Kokemus oli vaivan arvoinen eikä kylmä suihku ole ikinä tuntunut yhtä taivaalliselta.
Tiputusta olikin parikymmentä metriä, eikun pyllymäkeä alas
Kolmantena päivänä ajoimme takaisin saaren eteläkärkeen autolautalle. Matkalla pysähdyimme Eli Creekille ja päästiimpä näkemään ihka oikea dingokin rannalla jolkottelemassa. Lähes koko saaren pituutta rannalla ajaessa oli hyvä pohdiskella kokemaansa, Fraser island jää ehdottomasti yhdeksi Australian reissun kohokohdista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti